Synttärit

Niin kulkee aika, että tällä päivämäärällä täyttyy kuusikymmentä vuotta. Se täyttyy minulla sekä kaksoissisarellani, jolle runsaasti onnea. Päätin jo aikaa sitte, että syntymäpäivääni ei juhlita. Ainoana huomaavaisuutena itseäni kohtaan hyväksyin vapaapäivän syntymäpäivälleni, joka on "lakisääteinen ja työehtosopimusten mukainen". Muiltaosin juhlintapäätökseni tai paremminkin juhlimattomuuspäätökseni piti.

Vaan miten kävikään. Eilen, kun lähdin töistä, työnantajani (yksityinen) onnitteli huomisen johdosta ja valitteli "kun ei ole mitään lahjaa, ei olla keksitty mitään... sinulle on niin vaikeaa ostaa...". Monimuotoisen vaikertelun jälkeen työnantaja lopulta totesi, että hän päätti myöntää minulle viikon ylimääräisen loman "tästä hetkestä alkaen, kelpaako". Kelpasi hämmentynein kiitoksin.

Niin ikään eilen illalla melko myöhään soi ovikello. Rimputtelija oli lankomies, joka asuu aika kaukana toisessa kaupungissa ja joka oli autoilemassa kotikaupunkimme kautta vielä kauemmas. Pistäytyi kuitenkin matkalla tuomassa minulle litran pullon laatukonjakkia onnentoivotuksin. Otin ilolla vastaan.

Tänä aamuna heräsin vaimon pussailuun. Hän onnitteli vuolaasti ja antoi lahjaksi upean Kalevala-korun kaulakäädyn. Sopii erinomaisesti jo korvarenkaistetulle kuusikymppiselle mainosmiestiedottajagraafinensuunnittelijalle. Kun aamukaffen jälkeen avasin tietokoneen, sähköpostissa odotteli onnitteluviesti tyttäreltä ranskanmaalta, juuri niin persoonallinen kuin osasin odottaakin. Sitä lukiessani kännykkä päräytti tekstarina onnittelurunon vaimon siskolta ja heti perään soitti anoppi onnittelunsa "maailman parhaalle vävylle". Myös postilaatikko pyydysti melkoisen määrän onnittelukortteja sukulaisilta ja tutuilta.

Pakko on myöntää, että kyllä se kivalta tuntuu, kun läheiset muistavat, vaikka mitään varsinaisia synttäreitä ei järjestäkään.
Mukaava olla suosittu.

Syntymäpäivään sattui kuitenkin myös hauska episodi. Vaimo ja minä päätimme jo reilun viikon aiemmin käydä syntymäpäivänäni yhdessä parturissa koska se on vapaapäivä, on aikaa ja voi tilata ajat heti aamuksi. Parturiaikana kaksoissisareni oli soittanut kännykkääni, jonka hälytysäänen olin hiljentänyt. Kotiin selvittyäni soitin siskolle, mutta nyt hän ei vastannut. Kun hän sitten iltapäivällä soitti uudelleen, niin selvisi, että hän ei vastannut soittooni, koska oli juuri silloin kampaajalla; "kun on vapaapäivä ja aikaa".

Niin juhlivat kaksoset kuusikymppisiään. Ei aivan Ilkka Kanervan volyymilla, mutta hemmottelemalla itseään "uudella päällä".

Pienestä kiinni

Kyllä niin on, että ihmisen arkinen elämä on pienestä kiinni. Tarvitaan vain tuokio ja kaikki on toisin, tai ellei ihan kaikki, niin ainakin osa rutiineista muuttuu. Lopullisesti.
Odottelin joulukuun 2007 alussa tytärtäni jouluvierailulle Ranskasta, odottelin joulua ja odottelin tammikuun lopun syntymäpäiviäni. Kävin normaalisti töissä ja elämä puolison kanssa soljui mukavasti vuosikymmenten kokemuksella. Vaan sitten varhaisina aamuyön tunteina
tulin niin huonovointiseksi, että oli pakko lähteä sairaalan ensiapuun. Siellä tulokas johdotettiin ja kohta laitteet näyttivät sydämen takovan sadankuudenkympin minuuttirytmillä. "Flimmeri", totesi lääkäri jatkaen, että "noilla rytmeillä pitääkin olla pahoinvointia".

Kiireeni loppuivat. Verikokeita, keuhkokuvia ja lopulta sydänvalvontaan. Siinä makailin joitakin päiviä ja sen jälkeen vielä saman ajan osastolla. Pääsin kotiin sairauslomalle reilun viikon kuluttua, eväinä päivittäinen lääkitys, joka on minulle aivan uutta ja outoa. Joulu kuitenkin tuli ja meni, samoin vuodenvaihde. Tytärkin vieraili pariviikkoisen ja minä vietin lomaa - kiitos lääkkeiden - melkoisen normaalina. Nyt odottelen rytminmuutosoperaatiota. Elämäni on muuttunut. Nyt toimitaan sydämen ehdoilla.
Vaikka kotikaupunkini terveydenhoito onkin melko rajujen säästöjen kohteena, ainakin minun flimmerin kohdalla se vielä toimi ja toimii varmasti edelleen. Sairaalan koko se henkilöstö joka minua hoiti, teki kiitoksen arvoista työtä.
Sairaalassa ollessa oli kuitenkin helppo aistia hoitohenkilöstön paineet; paljon työtä vähällä porukalla. Työmäärän lisäksi henkilöstöä rassaavat jotkut vierailijat, jotka näköjään ovat ammattilaisia "vaatimisessa" ja "palautteen antamisessa". Esimerkiksi juuri samana päivänä, jona pääsin sairaalasta, kaupungin nimikkolehden yleisönosastolla eräs vierailija moitti hoitajia monella tavalla, mm. tyyliin: "ne vain nauravat keskenään". Tuntui pahalta. Mielestäni vaativaa sairaalatyötä tekevä ihminen on paljon parempi nauravana kuin itkevänä.

Olen toki ollut sairaalassa ennenkin joidenkin tapaturmien vuoksi. Ajallisesti olen ollut hoidettavana - tämä viimeinen viikko mukaan luettuna - noin kolme ja puoli kuukautta. Tällä kokemuksella rohkenenkin sanoa kaikille niille potilaille, jotka pystyvät itse kontrolloimaan käyttäytymistään: Pitäkää henkilöstöä ihmisinä ja kohdelkaa heitä ystävällisesti. Palaute tulee nopeasti, ja se on aina mukavaa palautetta. Ystävälllisyys on siinäkin mielessä vekkuli ominaisuus, että se sallii myös moitteet ja kriitiikit ilman seuraamuksia. Eli, miten sinua kohdellaan, sekin on pienestä kiinni.